11. päivä - Key West - Miami

Aamulla heräsimme. Osa aiemmin, osa myöhemmin, osa puolivälissä. Fabio lähti jo muita aiemmin tiedustelemaan tämän uuden päivämme vallitsevaa ilmakeliä. Taivaalle  kun oli ehtinyt kerääntyä pilviä, puolitummia,  ehkäpä jopa hivenen uhkaavia. Yhdessä aamupalaa reippaasti valmistaessamme pohdimme miten Fabio pärjäisi ulkona kosteiden sadepisaroiden lyödessä ison ikkunamme ulkopintaan. Aurinko kuitenkin selätti pilvet ja kuivatti pisarat. Fabio saattoi selvitä. Nasse lähti etsimään vilkkaasti Fabiota muiden vielä kirkastaessaan teräviä suunnitelmia tulevalle päivälle...

Nasse löysi rannalta kuitenkin houkuttelevan rantatuolin ja päätti jättää Fabion etsinnän tuonnemmaksi. Seuraavan kymmenen minuutin jälkeen tapahtumat rullasivat nopeasti kuin leiväpaahtimen säädin nopean käyttäjän käsissä: Fabio löytyi ja lähes samaan aikaan myös Tepi ilmestyi löytöpaikalle sanoen selvästi tavuttaen; N-yt me-nnää-n. Lähdimme siis Key Westiin lähes kaikki, Fabion jäädessä kuitenkin ihailemaan uutta kelloaan.

Kipaisimme autollemme nopeasti uuden seikkailun innoittaessa sydämemme sykkeen hieman tavallista korkeammalle taajuudelle. Automme kaartoi tutut kylätiemme taidokkaasti kohti legendaarista tietä numero 95. Suunnasta ei ollut enää epäilystäkään; Se oli etelä.  Tie taittui allamme, suorastaan nöyrtyi kun paholaisenpunainen Toyotamme pyöritti neljää pyöräänsä sitä vasten. Ylittäessämme Miamin keskustan Overtownin kohdalla tiesimme olevamme vasta matkamme alkupuolella. Leijuimme.

Odotimme tuota edessämme olevaa tietä numero 1 kuin kesyt oravat New Yorkin keskuspuistossa turistien niille heittämiä pähkinöitä. Tankattuamme auton olimme valmiit noille ihmisten rakentamille 40:lle sillalle jotka odottivat kesyttäjiänsä kuin Mustangit, nuo villien intiaanien villit hevoset. Silta sillan jälkeen ryhdikästä mieltämme askarrutti tuo Lännen Avain; Löytäisimmekö lukon mihin tuo avain sopisi... Olimme jännittyneitä.

Rentouduimme onneksi hieman kun Rontti havaitsi haukankatseellaan opaskirjasta Bahia Honda Keyn. Tuo tarvitsemamme keidas avautui 11 dollarilla koko porukallemme. Hondia emme nähneet yhtään, mutta rikkinäinen silta sai meidät varovaisesti nyökkäilemään... Vägyn suunnaton epäonni jatkui; Gekkon hymyillessä vienosti arvaamattoman Vägyn harteille tippui raskas lasti. Linnun lasti. Pienen itkun jälkeen kuitenkin jatkoimme kuin sotilaat.

Lähestyimme pian päämääräämme hyeenannälkäisinä... Haaveissamme näimme jo The Key West Grillin, tuon merenelävien surman suloisen paikan, tarjoavan meille Atlantin antimiaan. PAHUS. Se oli meidän yhteinen sensuroimaton ajatus kun huomasimme paikan jo lopettaneen aikoja sitten. Shokkeuduimme hetkeksi, mutta vain pieneksi hetkeksi. Luotettava  Five Guys-hampurilaisateria oli vilahtanut silmissämme jo saapuessamme kaupunkiin. Ennen ruokailua ehdimme kuitenkin vielä ihastella upeaa vanhaa kaupunkia ja Hemingwayn asuttamaa taloa.

Syötyämme oli rantahupien vuoro. Palmuja oli rannalla lähes vaivaksi, mutta löysimme paikkamme lopulta niiden alta. Valkea hiekka kutitti varpaiden välejämme ja pian rohkeimmat uimarimme lähtivät tutustumaan veden virtauksiin... vain 90 mailia ja olisimme kelluen Kuubassa. Olimme kuitenkin hankkineet jo Cochipamme aiemmin joten emme nähneet vaivaa kellua Kuubaan ja takaisin. Rannan vihreä sammalta muistuttava leväkasvusto mietitti meitä: Olisiko se kenties syy silloin tällöin automme valtaavan rikkimäiseen tuoksuun? Akuutin kysymyksen syöksi varjoonsa jo kuitenkin paluumatka ja auringonlaskun seuraaminen noilta lukemattomilta silloilta...

Se laskikin, hieman pilveen. Mutta emme pettyneet. Miksi olisimme? Otimme muutaman kaverikuvan ja jatkoimme matkaa läpi valtavan myrskyn kuin urheat laiskiaiset. Paluureittimme Miamin läpi oli hieman toinen kun mennessämme... Liikenne oli jo kuitenkin rauhoittunut ja näimme jo kämppämme valot pian edessämme. Hyvää yötä.

Katso kuvat >>